Toinen lempilapseni eli kirjoittaminen onnistuu tuskin nytkään, kun ei ole koskaan ennenkään. Teini-iässä kirjoitin joka päivä, mutta mitään juontahan niissä jutuissa ei ollut. Kohtauksia, kohtauksia, kohtauksia, jotka olisivat voineet jatkua lopuutomiin. Usein jatkuivatkin. Niiden tarkoituksena oli ehkä enemmän käsitellä asioita kun johtaa julkaisuun.

Opettavaista se silti oli. Teininä olin kai suht lupaava ja muun muassa eräs Kirjailija, joka oli ohjaajana Nuorison taidetapahtuman palkintoleirillä piti mua yhtenä lahjakkaimmista kirjoittajista, joita hän oli ohjannut. No, mutkun en vain saanut aikaan tai opiskelu luovalla alalla, jossa en ollut niin hyvä, vei vähän luovuuden kirjoittamisen puolelta.

Tämän blogin innoittajana (heh, heh!) on muun muassa Katri Mannisen blogi Kirjailijaelämää. Löysin sieltä varsin hyvän työkalun: Klassinen tarinankerronnan kaava, onnellinen loppu.

Tähän kaavaan voisi itse asiassa mukailla, pakottaa ja taivutella sen jutun M-nimisestä tytöstä, joka rakastuu vanhempaan työtoveriinsa, naiseen, esimieheensä. Joka on myös M. tai vaikka K. Whatever. Nou, kyseessä ei ole mikään avainromaani vaan ihan keksitty juttu. Silkkaa fiktiota. Tietenkin mukana on omia kokemuksia. Ei sitä voi kirjoittaa aiheesta, josta ei tiedä yhtään mitään.

Kaava on tietenkin vain työkalu ja jossain vaiheessa pitää unohtaa se ja vain antaa mennä. Mutta koska mulla on ollut vaikeuksia juonenkehittelyssä, käytän tätä apuna ainakin sinne asti, että tarina alkaa kulkea itsellään. Dialogi on mulle helppoa, mutta teksti ei kulje pelkän dialogin keinoin.

Tosin minun on kirjoitettava pari harrastukseen liittyvää isompaa työtä ennen kuin pääsen käsiksi tähän. Teen ne, koska a) kukaan muukaan ei tee niitä tai b) niistä voi tulla huonoja, jos joku muu tekee ne tai c) kuvittelen olevani yhdistykselle jotenkin korvaamaton, vaikka itse asiassa Blues-kaavaa soveltamalla lapsikin saisi aikaan ihan kelvolliset tekstit.

Sitä paitsi minun on saatava ulos taas Lehti tammikuun lopussa. Matsku on itse sävellettävä, koska nyt ei ole näyttelyitä, eikä mitään muutakaan menoa, ei edes Liiton aina niin hilpeitä "selityksiä siitä, miksi kaikki meni persiilleen" -seminaareja.